American Pie: Luokkakokous

American Reunion (American Pie: Luokkakokous) (Unrated) (2012)

Ohjaus: Jon Hurwitz, Hayden Schlossberg

Käsikirjoitus: Jon Hurwitz, Hayden Schlossberg

Näyttelijät: Jason Biggs, Chris Klein, Thomas Ian Nicholas, Seann William Scott, Eddie Kaye Thomas, Alyson Hannigan, Eugene Levy, Mena Suvari, Tara Reid, Dania Ramirez, Jennifer Coolidge, John Cho, Natasha Lyonne, Ali Cobrin, Katrina Bowden, Jay Harrington, Chuck Hittinger, Shannon Elizabeth, Chris Owen, Justin Isfeld, Neil Patrick Harris, Rebecca Field, Rebecca De Mornay

Vuonn 2012 katsottu elokuva nro: 171

http://www.imdb.com/title/tt1605630/

Pisteet: **

13 vuotta on kulunut siitä kun kaverukset Jim (Jason Biggs), Oz (Chris Klein), Kevin (Thomas Ian Nicholas), Finch (Eddie Kaye Thomas) ja Stifler (Seann William Scott) valmistuivat lukiosta vuonna 1999. Jim on naimisissa Michellen (Alyson Hannigan) kanssa ja heillä on 2-vuotias poika, Oz juontaa urheiluohjelmaa televisiossa ja hänen tyttöystävänsä on seksikäs huippumalli Mia (Katrina Bowden), Kevin on naimisissa ja työskentelee arkkitehtinä kotoa käsin, Finch on kadoksissa ja Stifler työskentelee investointifirmassa. Nyt on aika koota porukka taas kasaan kun vanhassa kotikaupungissa järjestetään luokkakokous. 13 vuotta sitten mielessä oli lähinnä neitsyyden menettäminen ja bailaaminen kavereiden kanssa, tällä kertaa mielessä ovat lähinnä avioliiton seksittömyys, väärien valintojen tekeminen, ensirakkauden perään haikailu ja menneessä eläminen. Stifler aikoo kuitenkin saada porukan jälleen vauhtiin ja sitä tuntuisi olevan luvassa, kun Jim törmää entiseen naapuriinsa Karaan (Ali Cobrin), jolle oli lapsenvahtina nuoruudessaan ja joka juhlii nyt 18-vuotissynttäreitään ja tahtoo kovasti päästä eroon neitsyydestään. Eipä siis muuta kuin ripuloimaan kylmälaukkuun, jahtaamaan teinilutkien perseitä ja saamaan suihinottoa Stiflerin äidiltä (Jennifer Coolidge).

Ensimmäinen American Pie valmistui todellakin jo 13 vuotta sitten vuonna 1999. Teiniseksikomedioiden joukossa se on muistikuvien mukaan ihan kohtuu kelpo tapaus, mutta vähän turhankin kova maine sillä kyllä on. Virallisia jatko-osia tehtiin kaksi, jotka ovat kohtuu katsottavia ja lisäksi on tehty myös neljä spin-off elokuvaa, joita en ole viitsinyt edes katsella. Suurin osa ensimmäisen osan näyttelijöistä on jäänyt lähinnä juuri American Piestä tunnetuiksi, muutama on saavuttanut menestystä muissakin elokuvissa, kuten Seann William Scott ja Eugene Levy. Keskeisintä roolia esittävä Jason Biggs on etenkin jäänyt muissa elokuvissa melkoisen huomaamattomaksi. Eipä siis ihme, että suurin osa näyttelijöistä on palannut rooleihinsa tähän virallisen neljänteen osaan. Lähinnä pieleen menneistä kauneusleikkauksista viime vuosina tunnettu Tara Reid ja American Beauty elokuvassa tunnetuimman roolinsa tehnyt Mena Suvari ovat varmasti olleet asiasta etenkin mielissään. American Pien ohjannut Paul Weitz ei palannut ohjaajan pallille, vaan sille istahti Harold & Kumar-elokuvia ohjanneet ja käsikirjoittaneet Jon Hurwitz ja Hayden Schlossberg. Melko laimean elokuvan kumppanukset ovat kyllä tehneet, tosin siitäkin huolimatta ihan katsottavan.

Parasta tässä elokuvassa olivat Eugene Levyn ja Seann William Scottin kohtaukset ja tietysti Ali Cobrinin paljaat tissit. Tosin katsoin unrated-version, jossa tätä paljastelua näkyy teatteriversiota enemmän, joten se kannattaa huomioida nakuilun suhteen. Persettään ja tissejään esitteli myös Katrina Bowden, tosin harmittavasti vain vaatteet päällä. Jason Biggsin löysä kikkeli nähtiin myös lasisen kattilankannen alta. Siinäpä ne oleellisimmat nakuilut. Vähän ronskimpaa menoa olisin kyllä kaivannut. Alyson Hannigan jäi melkoisen turhaksi tässä ja eipä Tara Reidkään mikään kovin tarpeellinen ollut juonen kannalta. Mena Suvari oli vähän oleellisempi roolissaan, mutta onpa kyllä laihtunut niin langanlaihaksi, ettei hänestä oikein pysty millään tykkäämään. Nostalgiamielessä tämä tarjoilee jotain, mikäli siis on ensimmäisen osan aikoinaan katsonut ja siitä vielä jotakin muistaa. Ihan kohtuu menestyksekkäästi tämä on myös pärjännyt, joten vielä saattaa olla tulossa viideskin osa jossain vaiheessa.

Pilvikallion vauhtikisat

Flåklypa Grand Prix (Pinchcliffe Grand Prix/Pilvikallion vauhtikisat) (1975)

Ohjaus: Ivo Caprino

Käsikirjoitus: Kjell Aukrust, Remo Caprino, Kjell Syversen, Ivo Caprino

Vuonna 2012 katsottu elokuva nro: 170

http://www.imdb.com/title/tt0073000/

Pisteet: ****

Mainiosti toteutettu nukkeanimaatio.

Pienessä Pilvikallion kylässä keksijä Reodor Felgen (suomenkielisessä versiossa nimellä Aleksi Pellinen) elelee eläinystäviensä Solan-harakan (suom. Pekka Nokkari) ja Ludvig-siilin (suom. Taavi) kanssa onnellisesti kallion huipulla. Roedor korjailee työkseen polkupyöriä ja tekee kukkakeppejä, mutta suurimman osan ajasta hän kehittelee uusia keksintöjä. Optimistinen Solan rakastaa vauhdin hurmaa, kun taas pessimistinen Ludvig pelkää kaikkea mahdollista. Eräänä päivänä heille selviää, että Reodorin entinen assistentti Rudolf Blodstrupmoen (suom. Valtteri Kehviläinen) on varastanut Roedorin keksinnön ja hänestä on tullut maailman paras kilpa-ajaja. Reodorilla on kuitenkin vielä parempi keksintö, nimittäin Il Tempo Gigante-nimellä kulkeva ihmeauto, jolla Rudolfin menopelin voittaisi mennen tullen. Heillä ei ole kuitenkaan rahaa auton rakentamiseen. Solan löytää kuitenkin heille rahoittajaksi öljysheikki Ben Redic Fy Fazanin ja pian he ovatkin valmiita kohtaamaan Rudolfin Pilvikallion vauhtikisoissa.

Vuonna 1970 norjalainen nukkeanimaatiohjaaja Ivo Caprino alkoi tekemään 25-minuuttista nukkeanimaatiota televisioon ilman kunnollista juonikuviota. Puolentoista vuoden kuluttua sen tekeminen kuitenkin keskeytettiin. Ivon poika Remo Caprino sai vuotta myöhemmin idean tehdä kokopitkän nukkeanimaatioelokuvan, jota lähdettiin suunnittelemaan aiemman idean pohjalta. Kolme ja puoli vuotta myöhemmin valmistui Flåklypa Grand Prix, joka Suomessa tunnetaan nimellä Pilvikallion vauhtikisat. Tekijäporukka koostui noin viidestä hengestä, Ivo ohjasi ja animoi, Bjarne Sandemose rakensi lavasteet ja autot ja hoiti teknisen puolen, Ingeborg Riiser suunnitteli nuket, Gerd Alfsen teki puvut ja rekvisiitan ja Charley Patey kuvasi. Ensi-iltaan elokuva saatiin vuonna 1975, jolloin se nousi valtaisaan suosioon Norjassa ja saavutti suurta menestystä myös muissa Pohjoismaissa, Venäjällä ja Japanissa. Norjassa lippuja on myyty 5,5 miljoonaa kappaletta kun maan asukasluku on 4,5 miljoonaa.

Parasta elokuvassa on upean yksityiskohtaisesti toteutettu nukkeanimaatio. Ivo Caprino oli perfektionisti ja teki jopa musiikkikohtauksissa nähtävät soittimet nuotilleen oikein. Hahmot on saatu kivasti eläviksi ja autokohtauksissa on todellista vauhdin tuntua. Ivo rakensi Il Tempo Gigantesta myös oikean auton kokoisen version, jossa on jopa toimiva suihkumoottori mukana. Autosta onkin tullut pakollinen nähtävyys Norjalaisille. Reodorin, Solanin ja Ludvigin lisäksi elokuvasta jää hyvin mieleen myös rumpuja soittava Manuel-oranki ja naarasharakka. Heukkoutena voi pitää juonta, joka on lopulta vähän liiankin yksinkertainen. Etenkin kokopitkäksi elokuvaksi. Pituutta olisi melko helposti voinut lyhentää 5-10 minuutilla juonen kärsimättä laisinkaan. Toisaalta mitään tämän ihmeellisempää juonikuviota ei aina tarvita ja Pilvikallion vauhtikisat on siitä hyvä osoitus. Lapsille Pilvikallion vauhtikisat on erittäin suositeltavaa katsottavaa ja olisin itsekin varmasti pitänyt tästä vieläkin enemmän lapsena. Mutta oikein hyvin tämä toimi näin aikuisiälläkin.

Maailma on Scarfacen

Brian De Palman ohjaama ja Oliver Stonen käsikirjoittama Scarface (Scarface – arpinaama) vuodelta 1983 näkyy ja kuuluu populaarikulttuurissa vielä 29 vuotta elokuvan valmistumisen jälkeenkin. Sehän oli eräänlainen uusintaversio Howard Hawksin ja Richard Rosson ohjaamasta Scarfacesta (Arpinaama) vuodelta 1932, joka taas pohjautui Armitage Trailin vuonna 1929 kirjoittamaan Scarface-novelliin, josta myös Oliver Stone ammensi aineksia omaan käsikirjoitukseensa. Oliver tunsi huumemaailman omakohtaisesti ollessaan riippuvainen kokaiinista. Hän kirjoitti käsikirjoituksen Ranskassa, jonne muutti toipuakseen riippuvuudestaan, mutta on vielä senkin jälkeen ollut kyllä huumeiden kanssa tekemisissä. Stone sai myös tietoja Miamin poliisilta ja Yhysvaltain huumepoliisi DEA:lta, joten osa elokuvassa nähtävistä rikoksista pohjautuu tositapahtumiin. Niihin lukeutuu mm. kuuluisa moottorisahakohtaus, joka hämäävästi näyttää erittäin väkivaltaiselta, muttei oikeasti näytäkään juuri mitään. Hyvä osoitus elokuvan hyvästä leikkauksesta ja tunnelmasta.

De Palman ohjaamassa Scarfacessa Al Pacinon esittämä kuubalaispakolainen Antonio "Tony" Montana saapuu Miamiin ja raivaa tiensä huumebisneksen huipulle. Väkivaltaan usein turvautuva Tony alkaa käyttää myös itse myymiään aineita ja kuuluisassa loppukohtauksessa mies heiluukin kokkelipäissään M16-rynnäkkökiväärin kanssa, johon on kiinnitetty myös M203-kranaatinampumalaite. Tonyn "Say hello to my little friend!" huudahduksesta on tullut yksi tunnetuimmista elokuvarepliikeistä. Muutoinkin elokuva sisältää lukuisia unohtumattomia reploja, kuten vaikkapa "I always tell the truth. Even when I lie", "You know what? Fuck you! How about that?" ja "I'm Tony Montana! You fuck with me, you fuckin' with the best!". Fuck sanaa viljellään dialogissa peräti 207 kertaa, joka oli vielä aikoinaan melko harvinaista, nykyään ei tietysti enää niinkään. Tonyn suuruudenhulluus tulee hienosti ilmi hänen motostaan "The World is Yours", jolla hän on koristellut myös luksushuvilansa suihkulähteessä olevan maapallon.

Valmistuttuaan Scarface ei heti noussut siihen asemaan missä se on tänä päivänä, vaan sitä pidettiin liian väkivaltaisena ja liikaa kirosanoja sisältävänä. Sillä oli jopa vaikeuksia päästä elokuvateattereihin Yhdysvalloissa, kun sille annettiin ensin ikärajaksi X, eli pornoon verrattavissa oleva ikäraja. De Palma onnistui kuitenkin alentamaan ikärajan R:ksi tuomalla ikärajasta päättävien eteen kuultavaksi useita alan experttejä, kuten huumepoliiseja, jotka vakuuttivat elokuvan kuvaavan alamaailman touhuja realistisesti ja tulisi sen takia päästää nähtäväksi laajalti teattereihin. Lisäksi De Palma onnistui huijaamaan kaikkia pistämällä levitykseen elokuvan alkuperäisen version, ikäraja myönnettiin nimittän De Palman kolmannelle versiolle, josta oli saksittu hieman pahimpia kohtauksia. Elokuva menestyi teatterikierroksella varsin hyvin ja keräsi maailmanlaajuisesti 65 miljoonaa dollaria, joka olisi nykyrahassa noin 135 miljoonaa dollaria. Varsin hyvin 25 miljoonaa dollaria maksaneelta, aikuisemmalle yleisölle suunnatulta elokuvalta. Todelliseen kulttiasemaan Scarface on noussut kuitenkin vasta vuosien saatossa. Kriitikot haukkuivat elokuvaa aluksi mm. tylsäksi ja liian väkivaltaiseksi, mutta arvostus elokuvaa kohtaan on lisääntynyt vuosi vuodelta.

Nykyään Scarfacea pidetäänkin yleisesti arvokkaana palasena kulttuurista historiaa. Elokuvan mustavalkoväritteisestä julisteesta on jo itsessään tullut usein kopioitu ja parodioitu ikoni. Itse elokuvaa on parodioitu mm. Simpsoneissa, jossa Homerilla on iso kasa sokeria ja hän lainaa elokuvan tunnettua "In this country, you gotta make the money first. Then when you get the money, you get the power. Then when you get the power, then you get the women" repliikkiä muodossa "In America, first you get the sugar, then you get the power, then you get the women". Disney ja Pixar puolestaan ovat sisällyttäneet animaatioihinsa Leijonakuningas ja Nemoa etsimässä Tony Montanalla naamassa olleen arven. Eniten Scarface on vaikuttanut kuitenkin rap-musiikkiin. Suurimmalla osalla rap-tähdistä on kodeissaan jonkinlainen kunnianosoitus elokuvaa kohtaan, osa on omistanut biisejäkin elokuvalle ja monien mukaan tämä on heidän lempielokuvansa. Elokuva tunnetaan hyvin myös rikollispiireissä, joihin rap-muusikoillakin on tunnetusti paljon yhteyksiä. Mustaihoisten tähdittämistä rikoselokuvista löytyy myös paljon pieniä viittauksia elokuvaan, tunnetuimpia lienevät Väkivallan kierre, Murhan jälkeen, Friday ja Bad Boys II.

Aivan oma lukunsa ovat Scarfacen pohjalta tehdyt pelit. Vuonna 2002 julkaistun Grand Theft Auto: Vice City-videopelin selkeä esikuva oli Scarface, jonka lisäksi se lainaili tunnelmaansa myös Miami Vice tv-sarjasta. Vuonna 2006 julkaistiin Radical Entertaimentin kehittämä, Grand Theft Autoa kovasti muistuttava Scarface: The World is Yours-videopeli, jossa elokuvan loppukohtaus pistettiin uusiksi ja Tony Montana palaa kostamaan vihollisilleen ja uudelleenrakentaa huumeimperiuminsa. Al Pacino ei voinut ääninäytellä Tony Montanan hahmoa pelissä tupakanpoltosta johtuneen äänenmuutoksen takia, mutta häntä imitoiva André Sogliuzzo osaa kyllä asiansa, mies on imitoinut myös mm. Gene Hackmania, Jack Nicholsonia ja Clint Eastwoodia. Samalla julkaistiin myös Scarface: Money. Power. Respect. -strategiapeli, jossa tehtävänä oli hallita omaa aluetta ja saada lisää valtaa. Lisäksi on tehty myös Scarface elokuvaan perustuva hedelmäpeli, jonka tekemisestä vastasi NetEntertaiment casino pelikehittäjä. Ja onpa Scarfacen pohjalta on tehty myös sarjakuvia ja eräs vaatesuunnittelija jopa kopioi Tony Montanan pukeutumistyyliä omaan vaatemallistoonsa. Vuoden 2011 syyskuussa Scarface julkaistiin vihdoin blu-raylle, joten elokuvan kuva- ja äänimaailmasta voi nykyään nauttia myös teräväpiirtona ja 7.1-ääniraidalla.

Scarfacen tuottanut ja levittänyt Universal Pictures on kehittelemässä myös aivan uutta versiota Scarfacesta, jonka lupailevat lainailevan kaikista aiemmista Scarface-elokuvista sekä novellista ja olevan uusintaversion sijaan uudelleentulkinta samasta aiheesta. Valmistumisajankohtaa ei ole vielä tiedossa. Vuonna 2013 elokuvaa varmasti juhlitaan jotenkin, kun tulee kuluneeksi 30 vuotta sen valmistumisesta. Maailma todellakin on Tony Montanan.