The Artist

The Artist (2011)

Ohjaus: Michel Hazanavicius

Käsikirjoitus: Michel Hazanavicius

Näyttelijät: Jean Dujardin, Bérénice Bejo, Uggie, John Goodman, James Cromwell, Penelope Ann Miller, Missi Pyle, Beth Grant, Ed Lauter, Joel Murray, Bitsie Tulloch, Ken Davitian, Malcolm McDowell, Basil Hoffman

Vuonna 2012 katsottu elokuva nro: 118

http://www.imdb.com/title/tt1655442/

Pisteet: *****

Loistava kunnianosoitus mykkäelokuville.

Eletään vuotta 1927. Mykkäelokuvatähti George Valentin (Jean Dujardin) hurmaa faneja uusimman elokuvansa ensi-illassa ja sattuu törmäämään kauniiseen Peppy Milleriin (Bérénice Bejo), jonka kanssa poseeraa lehdistölle pienestä kommelluksesta huumorilla selviydyttyään. Variety-lehti pistää tapauksen etusivulleen kysyen kuka tuo tyttö mahtaa olla? George kohtaa näyttelijäksi haluavan Peppyn uudestaan seuraavan elokuvansa kuvauksissa ja he näyttelevät myös yhteisessä kohtauksessa. Kaksikon välillä on selvästi lemmen kipinää, mutta George on naimisissa, joten asia jää siihen. George ehtii kuitenkin antaa Peppylle hyvän neuvon muistoksi, nimittäin keuneuspilkulla erottaumisen muista näyttelijättäristä. Peppy käyttääkin neuvoa hyödyksi ja pikku hiljaa hän saa isompia rooleja ja kohoaa lopulta itsekin tähdeksi.

Vuonna 1929 äänielokuvat tekevät läpimurron ja studio jossa George työskentelee lopettaa mykkäelokuvien tekemisen kokonaan ja siirtyvät äänielokuviin. George ei kuitenkaan lannistu, vaan tuottaa seuraavan mykkäelokuvansa itse, hän ei nimittäin usko äänielokuvien menestykseen eikä edes suostu harkitsemaan sellaisissa näyttelemistä. Mutta Georgen yritys epäonnistuu ja samalla hän menettää kaikki säästönsä pörssiromahduksen seurauksena. Mies on puilla paljailla, rinnalla pysyvät vain uskollinen Jack-koira (Uggie) sekä palvelija Clifton (James Cromwell). Peppy puolestaan nousee suurimmaksi äänielokuvien tähdeksi. George vaipuu unohduksiin ja alkaa ryyppäämään. Peppy ei ole kuitenkaan unohtanut Georgea. Mutta pystyykö George nielemään ylpeytensä ja nousemaan juoksuhiekasta vai tuhoaako hän itsensä?

Michel Hazanaviciusin ohjaama ja käsikirjoittama The Artist palkittiin Oscareilla parhaasta ohjauksesta ja parhaana elokuvana. Jean Dujardin palkittiin parhaan miesnäyttelijän Oscarilla ja lisäksi elokuva palkittiin parhaasta puvustuksesta ja alkuperäismusiikista. Ja kaikki palkinnot menivät kyllä oikeaan osoitteeseen. Hieman skeptinen olin tämän suhteen Oscar-hehkutuksen takia, mutta todella erinomaiseksi elokuvaksi tämä kyllä osoittautui. Oikeastaan täydellinen kaikilta osa-alueiltaan. Ehkä tämä voisi olla vieläkin parempi elokuva jollakin tapaa, mutta täydet pisteet tälle on silti helppo antaa. Jean Dujardin loistaa pääroolissa, eikä muidenkaan näyttelijöiden osalta mitään moittimista löydy. Sivurooleissa nähtiin monia tunnettuja Hollywood-näyttelijöitä, kuten John Goodman, James Cromwell, Penelope Ann Miller ja Malcolm McDowell, jotka oltiin hienosti pistetty osaksi tarinaa eikä miksikään pakollisiksi naamoiksi aika tuntemattomien näyttelijöiden vastapainoksi. Päärooleissa olevat Dujardin ja Bejo ovat kotimaissaan ihan kovan luokan tähtiä, mutta kansainvälisesti ja etenkin Hollywoodissa he ovat melko tuntemattomia, tai siis olivat vielä ennen tätä elokuvaa. Ohjaaja Hazanavicius on tehnyt molempien kanssa yhteistyötä aiemmissa elokuvissaan ja senkin takia osaa hyödyntää tässä hienosti heidän näyttelijätaitojaan.

Jean Dujardin lisäksi elokuvan tähdeksi nousee Uggie-koira, joka esittää hienosti Georgen uskollista Jack-koiraa. Erilaisia temppuja tekevä koira hassuttaa useissa kohtauksissa ja Lassien tavoin osaa hakea myös apua kun sitä tarvitaan. Elokuvan tunnelma tasapainoilee hienosti komedian ja tragedian rajamailla. Tyyliltään elokuva on ehta mykkäelokuva, tosin välillä kuullaan myös hieman ääniä. Enkä tarkoita musiikkia, sitä nimittäin kuullaan mykkäelokuvien tapaan koko elokuvan ajan. Vaan tarkoitan nauramista, kävelyä ja tanssimista. Äänet on tuotu hienosti osaksi tarinaa ja eräässä painajaiskohtauksessa niitä korostetaan mukavasti. Näytteleminen on mykkäelokuvien tapaan korostavaa ja ylinäyteltyäkin. Ja erittäin toimivaa. Hieman pelotti että Dujardin on tässä pelkkä naisten hurmaaja, mutta oli hän paljon muutakin. Miehen roolisuoritus imaisikin ainakin minut heti alkuhetkistä mukaansa ja en voinut olla rakastamatta tätä elokuvaa. Elokuva myös näyttää ja tuntuu todella aidolta mykkäelokuvalta. Jos sen näkisi ilman että tietäisi valmistusvuotta eikä tunnistaisi näyttelijöitä, niin voisi oikeasti erehtyä luulemaan sitä 1920-luvun lopulla tehdyksi.

Livide

Livide (Livid) (2011)

Ohjaus: Alexandre Bustillo, Julien Maury

Käsikirjoitus: Alexander Bustillo, Julien Maury

Näyttelijät: Chloé Coulloud, Félix Moati, Jérémy Kapone, Catherine Jacob, Marie-Claude Pietragalla, Chloé Marcq, Loïc Berthezene, Serge Cabon, Béatrice Dalle

Vuonna 2012 katsottu elokuva nro: 117

http://www.imdb.com/title/tt1727516/

Pisteet: ***

Lucie (Chloé Coulloud) on ensimmäistä päivää sairaanhoitajaharjoittelijana. Rouva Wilson (Catherine Jacob) on hänen kouluttajansa, jonka kanssa hän kiertää kotonaan asuvien vanhusten luona antamassa näille lääkkeitä ja tarkistamassa kaiken olevan kunnossa. Yksi kierrettävistä paikoista on vanha ränsistynyt kartano, jonne rouva Wilson menee yksin ja pyytää Lucieta odottamaan autossa. Utelias Lucie päättää kuitenkin mennä itsekin kartanoon, jossa makaa koomassa entinen baletinopettaja Deborah Jessel (Marie-Claude Pietragalla). Rouva Wilson kertoo Jesselin olleen hyvin varakas ja että kartanoon on piilotettu aarre, mahdollisesti kultaa ja timantteja. Kukaan ei ole kuitenkaan löytänyt niitä, rouva Wilsonkin on niitä vuosien saatossa etsiskellyt. Jesselin kaulassa oleva avain voisi avata kätkön, jos vain sattuisi löytämään jostain sopivan lukon. Illalla Lucie kertoo asiasta idioottipoikaystävälleen Williamille (Félix Moati), joka tietysti ehdottaa aarten etsimistä. Lopulta yöllä Lucie suostuukin ehdotukseen ja mukaan lähtee myös Williamin kaveri Ben (Jérémy Kapone). Ensiksi heidän on päästävä sisään tiukasti lukittiin rakennukseen, jonka jälkeen etsintä voi alkaa. Sisällä odottaa kuitenkin aivan jotain muuta kuin aarre ja yöstä tulee verinen.

Ranskalaiset ovat tehneet 2000-luvulla varsin mielenkiintoisia kauhuelokuvia, kuten Haute tension, Ils ja À l'intérieur. Samaan joukkoon voi laskea myös elokuvat Frontière(s) ja Martyrs, mutta niissä ongelmana on heikot ja hahmot ja liiallinen tylsyyskin. Alexandre Bustillo ja Julien Maury tekivät elokuvan À l'intérieur ja ovat tehneet myös tämän Lividen. Valitettavasti tässä ohjaajakaksikko ei onnistu yhtä hyvin kuin juoneltaan varsin yksinkertaisessa À l'intérieurissa. Alku oli erittäin mielenkiintoinen, mutta siinä vaiheessa kun siirryttiin iltaan, alkoi juoni mennä päin honkia. Mieluummin olisinkin katsonut tästä sellaisen version jossa Luciella ei ole mitään idioottipoikaystävää, vaan hän olisi alkanut etsiskellä aarretta ihan itse ja aina silloin kun käy hoitamassa Jesseliä. Nyt juoni tapahtui yhden päivän aikana, tai yhden päivän ja seuraavan yön aikana tarkemmin ottaen. Asiat tapahtuivat turhan kiireellä ja hahmoista ei jaksanut enää välittää alun jälkeen. Varsinkin Lucien poikaystävä oli täysin turha idiootti, eikä tämän kaverikaan mikään sen tarpeellisempi ollut. Rouva Wilsonkin jäi aika kuivaksi hahmoksi, vaikka alussa vähän muuta tarjoiltiinkin. Jessel osoittautui vähän muuksi kuin sängyssä makaavaksi koomapotilaaksi, mutta enpä paljasta sen enempää hahmosta. Välillä näytettiin takaumina hahmon menneisyyttä. Kuvioissa on myös pikkutyttö, joka oli oikeastaan Lucien kanssa elokuvan kiinnostavimmat hahmot, mutta lopulta hekin jäivät vain pintaraapaisun tasolle.

Ihan puhdas kauhuelokuva ei ole kyseessä, vaan enemmänkin kauhufantasia. Fantasiapuolta olisikin voinut korostaa enemmän, sillä se rikkoi kivasti perinteisen ja melko ennalta arvattavan kauhukerronnan. Sen verran hyvin elokuva on menestystä saavuttanut että siitä ollaan tekemässä jo englanninkielistä versiota, joka valmistuu vuonna 2013. Heikkouksistaan huolimatta tämä alkuperäisversio on ihan suositeltavaa katsottavaa.

Chronicle

Chronicle (2012)

Ohjaus: Josh Trank

Käsikirjoitus: Max Landis

Näyttelijät: Dane DeHaan, Alex Russell, Michael B. Jordan, Michael Kelly, Ashley Hinshaw, Bo Petersen

Vuonna 2012 katsottu elokuva nro: 116

http://www.imdb.com/title/tt1706593/

Pisteet: ****

Koulukiusattu Andrew Detmer (Dane DeHaan) alkaa kuvata elämäänsä videokameralla. Hänen äitinsä (Bo Petersen) makaa syövän kourissa sängyssä ja työkyvytön ja juoppo isä (Michael Kelly) tykkää pahoinpidellä Andewta koska elämä vituttaa. Serkku Matt (Alex Russell) on Andrewin ainut ystävä, ainakin jollain tasolla. Hän suostuttelee Andrewin rave-bileisiin tapaamaan välillä ihmisiä. Myöhemmin yöllä Matt ja koulun suosituin oppilas ja futispelaaja Steve (Michael B. Jordan) löytävät oudon kuopan lähimetsästä ja pyytävät Andrewta kuvaamaan sitä. He tutkivat kuoppaa syvemmältä ja löytävät ison sinisenä hehkuvan kristallisen esineen, joka aiheuttaa heille nenäverenvuotoa ja päänsärkyä. Kolme viikkoa myöhemmin he alkavat testata telekineettisiä voimiaan, jotka saivat esineestä. Aluksi pienikin esineiden liikuttaminen ajatuksen voimalla saa heidän nenät vuotamaan verta, mutta pikku hiljaa he alkavat tulla yhä voimakkaammiksi ja verenvuodotkin vähentyvät. He alkavat myös oppia käyttämään kykyjä monipuolisemmin, kuten lentämään. Kolmikosta tulee läheisiä, mutta kykyjen käyttäminen pahan tekemiseen erottaa heidät ja pistää lopulta koko kaupungin asukkaat vaaraan.

Josh Trank näyttää miten supersankarileffoja pitää tehdä. Paitsi ettei kyseessä ole varsinainen supersankarileffa, sillä telekineettisiä voimia omaavat teinipojat eivät pukeudu supersankariasusteisiin eivätkä käytä kykyjään hyvän tekemiseen. He ovat vain poikia, jotka alkavat kokeilla rajojaan erikoisvoimia saadessaan. Aivan lopussa on hieman supersankarifiilistä toki mukana, mutta miksikään puhtaaksi supersankarileffaksi tätä ei voi sanoa. Elokuva on kuvattu pääosin Andrewin videokameralla, jolla hän tallentaa elämäänsä. Kyseessä on siis vähän Blair Witch Projectia (ja Cloverfieldiä ja Paranormal Activityä) muistuttava tekele, mutta sillä erotuksella ettei pojat ole tekemässä dokumenttia vaan ihan muuten vain tallentavat tapahtumia kameralla. Välillä tapahtumia kuvataan myös muilla kameroilla, kuten turvakameroilla, kännyköillä ja videoblogia pitävän Caseyn, jota esittää Ashley Hinshaw, kameralla. Tätä ei kuitenkaan kannata jättää katsomatta sen takia että kyseessä on taas tälläinen Blair Witch Project-kopio, vaan paremminkin päinvastoin, sillä tässä kuvaus oli oikein toimivaa. Andrew oppi kykyjensä avulla pistämään kameransa lentämään, joten pelkän olkavaralta kuvaamisen sijaan kamera lentelee välillä hyvinkin erikoisesti.

Näyttelijät olivat pääosin aiemmin tuntemattomia, Dane DeHaanin ja Michael B. Jordanin on saattanut nähdä joissakin tv-sarjoissa, mutta Alex Russellia tuskin muutamista lyhärieistä ja kokopitkistä elokuvista on nähnyt kukaan, tai ainakaan muista. Ja tämä oli hyvä, sillä tuntemattomat näyttelijät suoriutuivat rooleistaan todella mainiosti. Oli helppoa seurata heitä kokeilemassa kykyjensä rajoja ja heistä oppi myös välittämään. Toki hahmoista olisi voinut tehdä parempiakin, mutta lopulta tämä oli kuitenkin viihdeleffa ja sellaisena oikein toimiva näin. Jos heikkouksia lähtee listaamaan, niin sellaisena voi pitää ainakin sitä ettei tässä näytetty laisinkaan kuinka kolmikko huomasi pystyvänsä liikuttamaan esineitä ajatuksen voimalla. Hypättiin vain suoraan siihen kun huomaaminen oli jo tapahtunut. Dialogi olisi myös voinut olla parempaa, nyt tässä oli aika paljon kliseitä, etenkin lopussa. Loppu muistutti kovasti Akira- mangaa ja animea, kävi jopa mielessä että tällä tavalla toteutettuna Akira-elokuva voisikin jopa onnistua. Tai ainakin tehosteiden osalta se voisi olla mahdollista tehdä, tarvittaisiin vaan osaava tekijä.

Josh Trank ei ihan vielä osaa aidosti syvällistä elokuvaa tehdä ainakaan tämän perusteella, mutta hyvän viihteen tekeminen tuntuu onnistuvan. Mies onkin suunnittelemassa Marvelin Ihmenelosista uutta elokuvaa, jonka tulee mahdollisesti ohjaamaan. Osaavasta tekijästä on joka tapauksessa kyse, joten nimi kannattaa pistää mieleen. Tehosteiltaan Chronicle on erittäin toimiva. Vain 12 miljoonaa dollaria maksanut elokuva näyttää huomattavasti kalliimmalta, jotenkin senkin suhteen Josh Trank osoittaa kykynsä tehdä toimivaa tehosteleffaa melko pikkurahalla. Elokuva on kerännyt kassatuloja ympäri maailmaa 123 miljoonaa dollaria, joten menestyksestä voidaan puhua. Jatko-osa onkin jo suunnitteilla, mutta Josh Trankin mukanaoloa ei ole vielä varmistettu. Ihan mielelläni jatko-osan kyllä katselen.