Kummitustalokauhua: Osa I

Kummitustalokauhuelokuvissa on tyypillisesti vanha puinen talo, kartano tai linna, jossa kummittelee, tai on ainakin selviä viittauksia kummitteluun. Syyksi saattaa paljastua muukin kuin kummitus, mutta tällöin kummittelu on kuitenkin niin vahvasti osa tarinaa että elokuva on laskettava silti kummitustalokauhuelokuvien joukkoon. Aluksi kummitustalokauhuelokuvat olivat puhtaasti komedioita tai sisälsivät ainakin mustaa huumoria, varsinkin mykkäkaudella ja 40-50-luvuilla, jolloin komedioita tehtiin runsaasti. Mykkäkauden aikana alettiin kuitenkin tekemään jo ihan vakaviakin kummitustalokauhuelokuvia, jotka perustuivat useimmiten kirjaan tai näytelmään ja joista tehtiin myöhemmin useita uusintaversioita. Elokuvien nimissä esiintyy usein sanat kummitus ja talo, joten ne on myös helppo tunnistaa.

Mustan saaren kummitus

Ensimmäisenä kummitustalokauhuelokuvana pidetään Cecil B. DeMillen ja Oscar Apfelin ohjaamaa seikkailua ja kauhua yhdistävää mykkäelokuvaa The Ghost Breaker vuodelta 1914, joka pohjautui Paul Dickeyn ja Charles W. Goddardin samannimiseen näytelmään vuodelta 1909. Tunnin pituinen mustavalkoelokuva on sittemmin kadonnut. Vuonna 1922 Alfred E. Green ohjasi tarinasta uuden mykkäversion The Ghost Breaker, jossa näytteli suosittu Wallace Reid. Myös tuo versio on sittemmin kadonnut. Vuonna 1940 George Marshall ohjasi uuden version tarinan pohjalta, The Ghost Breakers (Mustan saaren kummitus), jossa näyttelivät Bob Hope ja Paulette Goddard. Elokuva yhdisti kauhua ja komediaa, kuten myös vuonna 1953 valmistunut, jälleen George Marshallin ohjaama Scared Stiff (Yö kummitussaarella), jossa näytteli suosittu komediapari Dean Martin ja Jerry Lewis. Kaikissa versioissa nähdään saarella sijaitseva kartano tai linna, jossa päähenkilöt kokevat kummia.

Mykkäkoomikot kummitustaloissa

Useat mykkäkauden koomikot vierailivat kummitustaloissa komediallisissa lyhytelokuvissaan. Joseph De Grassen ohjaamassa lyhytelokuvassa A Night of Thrills vuodelta 1914 näytteli Lon Chaney, joka tuli myöhemmin tunnetuksi elokuvista The Hunchback of Notre Dame (Notre Damen kellonsoittaja) ja The Phantom of the Opera (Oopperan kummitus), ja jonka poika Lon Chaney Jr. Tuli tunnetuksi Universalin kauhuelokuvista. Paksukaisena 1920-luvulla tunnetuksi tullut Oliver Hardy näytteli Willard Louisin ohjaamassa lyhytelokuvassa The Brave Ones vuonna 1916 Plumpia, joka joutuu viettämään yön kummitustalossa kun jää kiinni ruokavarkaudesta. Harold Lloyd vieraili kummitustalossa vuonna 1920 valmistuneessa lyhytelokuvassa Haunted Spooks (Kummitusyö), jonka ohjasivat Alfred J. Goulding ja Hal Roach. Buster Keaton puolestaan vieraili kummitustalossa vuonna 1921 Edward F. Clinen ja itsensä ohjaamassa lyhytelokuvassa The Haunted House (Noiduttu talo). Hieman tuntemattomampi koomikko Max Linder puolestaan lyö Abel Gancen ohjaamassa Au secours! lyhytelokuvassa vetoa että uskaltaa viettää tunnin kummituslinnassa ilman että itkee apua.

Kummittelevasta makuuhuoneesta kummittelevaan karjatilaan

William C. de Millen ohjaamassa Ghost Housessa vuodelta 1917 näytteli mykkäkauden yhden suosituimman näyttelijättären, Mary Pickfordin pikkuveli Jack Pickford. Fred Niblon ohjaamassa The Haunted Bedroomissa vuodelta 1919 Enid Bennethin esittämä journalisti tekeytyy sisäköksi päästäkseen tutkimaan kummitustaloa. Kummitustaloteema esiintyi mykkäkaudella jopa lännenelokuvissa, kuten Paul Hurstin ohjaamassa Haunted Ranchissa vuodelta 1926, jonka pääroolissa nähtiin suosittu länkkärinäyttelijä Ken Maynard. Vuonna 1929 jopa Walt Disneyn luoma Mikki Hiiri vieraili kummitustalossa lyhytanimaatiossa Haunted House.

Kissa ja kanarialintu

Saksalainen ekspressionismiohjaaja Paul Leni ohjasi vuonna 1927 mykkäelokuvan The Cat and the Canary (Kissa ja kanarialintu, joka tunnetaan Suomessa myös nimellä Keskiyöllä) John Willardin samannimisen teatteriesityksen pohjalta vuodelta 1922. Elokuvassa Laura Le Planten esittämä Annebelle perii sedeltään kartanon ja kaiken omaisuuden, mutta ehtona on se että Annabellen on todistettava olevansa selväjärkinen, eikä hullu kuten setänsä oli. Pelottavassa kartanossa yöpyminen saa kuitenkin Annabellen epäilemään itseään. Lähettyvillä on myös hullujenhuoneelta karannut sekopää, joka luulee olevansa kissa joka tappaa uhrinsa kuin kanarialinnun. Universal teki oman versionsa tarinan pohjalta vuonna 1930 nimellä The Cat Creeps. Rupert Julianin yhdessä John Willardin kanssa ohjaama elokuva oli Universalin ensimmäinen äänielokuva, mutta elokuva on sittemmin kadonnut kokonaan. Samoissa kulisseissa kuvattiin myös espanjankielinen versio nimellä La voluntad del muerto, jonka ohjasivat Enrique Tovar Ávalos ja George Melford, joka ohjasi vuotta myöhemmin Draculan espanjankielisen version. Elliott Nugent ohjasi vuonna 1939 tarinasta oman versionsa The Cat and the Canary (Kummitusyö), jossa näyttelivät Bob Hope ja Paulette Goddard. Seuraavaa versiota saatiin odottaa aina vuoteen 1961, jolloin Jan Molander ohjasi tarinasta Ruotsin televisiolle elokuvan Katten och kanariefågeln. Radley Metzger ohjasi vuonna 1978 Englannissa oman versionsa The Cat and the Canary (Kissa ja kanarialintu), jossa näytteli Goldfingeristä (007 ja Kultasormi) tunnetuksi tullut Honor Blackman.

Usherin talon häviö

Edgar Allan Poen vuonna 1839 julkaisemasta lyhyttarinasta The Fall of House of Usher on tehty lukuisia elokuvia. Ensimmäinen oli Ranskassa vuonna 1928 valmistunut La chute de la maison Usher (Usherin talon häviö), jonka ohjasi Jean Epstein. Samana vuonna valmistui Amerikassa James Sibley Watsonin ja Melville Webberin ohjaama lyhytelokuva The Fall of the House of Usher. Ivan Barnett ohjasi vuonna 1949 oman versionsa tutulla nimellä The Fall of the House of Usher. Tunnetuin versio tarinasta lienee kuitenkin Roger Cormanin ohjaama House of Usher (Vieraana kauhujen talossa) vuodelta 1960, jossa näyttelivät Vincent Price, Mark Damon ja Myrna Fahey. James L. Conway ohjasi vuonna 1979 televisiota varten elokuvan The Fall of the House of Usher (Usherin kirous), jossa näytteli Martin Landau. Tsekkiläinen animaatioohjaaja Jan Svankmajer teki tarinasta animaatioversion vuonna 1982 nimellä Zánik domu Usherů (Usherin talon häviö). Espanjalaisohjaaja Jesus Franco puolestaan teki vuonna 1982 tarinalle jatko-osan El hundimiento de la Casa de Usher (Revenge in the House of Usher). Alan Birkinshawin ohjaamassa The House of Usherissa vuodelta 1988 nähtiin Oliver Reed ja Donald Pleasence. Vuonna 2006 Hayley Cloake ohjasi halpisversion tarinasta nimellä The House of Usher. David DeCoteau ohjasi vuonna 2008 homoversion aiheesta nimellä House of Usher.

Tarinassa nuorukainen saapuu Usherin suvun syrjäiselle talolle, jossa suvun viimeiset jäsenet, Roderick Usher ja tämän kaksoissisar Madeline sairastavat harvinaista tautia ja väittävät talon pystyvän aistimaan heidän sairautensa ja heikkenevän heidän mukanaan. Elokuvaversioissa tarinaa on muutettu jonkin verran. Roger Cormanin versiossa nuorukainen saapuu hakemaan rakastamansa Madelinen mukaansa, mutta Roderick ei voi antaa sisarensa paeta talosta. Lyhyttarinaa pidetään Poen parhaana teoksena ja monien mielestä se edustaa goottikauhua parhaimmillaan. Poe on saattanut saada innoituksen tarinaan Bostonissa sijainneesta Usherin talosta, jonka alle sanotaan haudatun elävältä pettämisestä kiinni jäänyt nainen ja tämän merimiesrakastaja.

Vanha synkkä talo

Universalin Frankenstein elokuvan menestyksen jälkeen ohjaaja James Whale ja näyttelijä Boris Karloff tekivät vuonna 1932 kummitustalokauhuelokuvan The Old Dark House, joka on sekoitus komediaa ja kauhua ja joka pohjautuu J.B. Priestleyn kirjaan Benighted vuodelta 1927. Tarinassa joukko matkalaisia hakee turvaa myrskyltä vanhasta kartanosta, jossa asustaa outo Femmin perhe. Boris Karloff esittää kartanon hovimestaria, joka juovuttuaan päästää vapaaksi lukittuna olleen pyromaanin. Muissa rooleissa nähdään Melvyn Douglas, Charles Laughton ja Gloria Stuart. William Castle ohjasi elokuvasta uusintaversion vuonna 1963, The Old Dark House, jossa näyttelivät koomikko Tom Poston ja Robert Morley.

Jatkuu osassa II